Pentukesä 2019?

Huh, tässähän alkaa olla melkein kaks vuotta aikaa edellisestä postailusta! :D Kuvituksena toimii sekalaisesti muutamat vanhat kuvat vuosilta 2017 ja 2018 - käyttämätöntä materiaalia on meinaan kertynyt.

Kaikenlaista on tullut touhuttua, on ollut muuttoa takaisin porukoille, inttiä, muuttoa ihan lopullisesti omilleen... ja niitä vauvasuunnitelmia!

Me ollaan asuttu Väinön kanssa kahdestaan nyt melkein pari kuukautta. Alku oli Väinön osalta vähän kankea, kun se ekan viikon jäi itkeskellen yksin kotiin lähtiessäni töihin ja viihdytti itseään sitten muunmuassa aukomalla ovia ja levittelemällä likapyykkejä, mutta nyt ollaan molemmat jo pitkään oltu täysin kotiutuneita uuteen ympäristöön. Parit eläinlääkärireissut on tullut tehtyä - kesän rokotuksien lisäksi - on ollut mahavaivaa ja revennyttä kynttä ja näistä viimeisin käytiin hoidattamassa oikein jouluaattona. Siitä villapylly vielä toipuilee tötterö päässä, mutta aika hyvältä näyttää sekin jo! Ruokahommista kirjoittelen varmaan vielä erikseen lisää, siihen on meinaan tulossa ihan perusteellinen muutos.

Tässä pientä perhettäni ihan vakituisesti töissä käyden elätellessäni marraskuussa tajusin, että nythän mulla olis resurssit toteuttaa se kauan kuumeiltu perheenlisäys! Rotuvalintakin oli jo etukäteen melkeinpä lukkoonlyöty, mitä nyt välillä kriiseilin, että josko sittenkin toinen villis, mutta kyllä se se noutaja on järjellä ajatellen mulle oikea vaihtoehto seuraavaksi. Kiharoista en kuitenkaan päässyt mihinkään, joten nyt jännäillään, että voinko mä ensi kesänä esitellä teille pienen Paulin, mustan kiharavauvan.

Kävin jo marraskuussa tutustumassa lähimmän kiharapentueen mahdolliseen emään (ja reiluun kouralliseen muita kiharia!) ja ainakin nämä tapaamani yksilöt vaikuttivat ihan tosi ihanilta kavereilta. Nartun juoksut on odotettavissa ilmeisestikin maaliskuussa, mutta pentueelle ei oltu ainakaan vielä silloin päätetty isää muutamasta potentiaalisesta vaihtoehdosta.

Kevät on täällä!

Mun teki mieli - tai ei varsinaisesti tehnyt mieli, mutta koin tarpeelliseksi - kirjoittaa toisen blogin kirjoituksesta heränneitä ajatuksia koiran irtipitämisestä ja myös pohdintaa suhteestani Väinöön sekä meidän tekemisistämme/tekemättömyyksistämme. Mutta sitten päätin, että yritän edes tämän verran yrittää päästää irti aiheesta, ottaa hengähdystauko ja jättää itseni mollaaminen ja kritisoiminen vähän myöhemmälle. Itselleni hyvin epätyypilliseen tapaan siis ajattelin pessimismin sijaan katsoa ympärilleni, mikä on hyvää nyt, ja jakaa muutaman ainakin mulle itselle hyvää mieltä tuovan kuvan, kun pitkästä aikaa tuli kameraa ulkoilutettua. :)

Vilja oli aluks vähän sitä mieltä, ettei Väinön irtipäästäminen ole oikein hyvä idea :D

Koiraton elämä

Iski kamala ikävä höpönassua näitä kuvia katsellessa. Mitä vain antaisin, että saisin sen tänne paijattavaksi! :(

Tuntuu tyhjältä, on oudon hiljaista. Yhtäkkiä ei tiedä, mitä tehdä kaikella vapaa-ajallaan. Ei tarvitse kytätä kelloa pitääkseen ulkoiluvälit sopivan mittaisina tai ruokkiakseen nelijalkaisen ruoka-aikoina. Ylipäätään eläimen läsnäolon puutteen huomaa yleisessä ilmapiirissä, vaikkei se koira siinä ympärillä koko aikaa hääräisikään. Ulkona ei tule hirveästi enää käytyä, koulumatkoja lukuunottamatta. Sitä tulee vain istuskeltua yksinään neljän seinän sisällä, tuijoteltua tietokoneen näyttöä tai vain maattua selällään keskellä lattiaa.

Nyt mä voin laskea ruokalautasen pöydän reunalle ja heittää sukkaparin hetkeksi sängylle ilman pelkoa siitä, että ne on silmänräpäyksessä popsittu parempiin suihin. Leluja ei ole koko ajan jäämässä oven väliin tai jalan alle. Kukaan ei ole ovikellon soidessa ryntäämässä haukkuen pystyyn varoittamaan tulijoista, kukaan ei ole samantien tarkkaavaisena jaloillaan ja seuraamassa kynnet lattiaan rapisten lähtiessäni liikkeelle. Mua ei tuijoteta nurkan takaa, lelu suussa ja alta kulmien, häntä puolelta toiselle heilahdellen, haastamassa leikkiin. Huomiota kaipaava karvakuono ei tule lepuuttamaan leukaansa mun reidelle mun istuessa syömässä tai koneen äärellä.

Onneksi mä sentään voin paeta uuden opiskelijaelämäni tyhjyyttä ja tylsyyttä kotiin viikonlopuiksi, nähdä tuttuja ihmisiä ja ennen kaikkea vietää aikaa maailman parhaan, karvaisen kaverini kanssa. Niin, mä koen kotini edelleenkin olevan siellä Tampereella. Isoksi osaksi varmasti sen takia, että tämän ensimmäisen opiskeluvuoteni jälkeen muutan takaisin vanhempien katon alle ja suoritan asepalvelukseni sieltä käsin, mutta paljon painaa myös se rakas piski.

Tässä nyt on muutama viikko jo mennyt, mutta kaikesta ajasta ilman tekemistä huolimatta en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa fiiliksiäni koirattomasta osasta elämääni. Blogi onkin tässä viime aikoina ollut tosi hiljaa, mitä en jaksa kyllä edes enää lähteä pahoittelemaan. Kirjoitan silloin kun siltä tuntuu ja silloin, kun jotain kerrottavaa oikeasti on. Ja koska meidän päivät Väinön kanssa on ollut vain perus leikkiä, ruokintaa ja lenkkeilyä (ja nyt ei edes sitä), ei siitä mitään kovin mielenkiintoista edes saisi postaus toisensa perään aikaiseksi. Iskin tässä nyt kaksi kärpästä yhdellä iskulla, kun yhdistin tämän ja jo pidempään luonnoksissa roikkuneen mummulakuva-postauksen.. :D

Ja jos joku kaipailee enemmän juttuja meidän arjesta, niin Väinön Instagram- tiliä (@standardpoodlevaino) mun tulee kuitenkin ihan pikkuisen päiviteltyä ahkerammin!

Niitä kliseisiä "uusia tuulia"

Mä olen ihan varma, että joskus pari kuukautta sitten lupailin kirjoittelevani siitä, mikä mua ja Väinöä tulevaisuudessa odottaa, sitten kun tietäisin kaikesta paremmin. No, sitä postausta en onnistunut enää löytämään, mutta nyt olisi kuitenkin aika valottaa vähän sitä suuntaa.

Huhti(?)kuussa mä tosiaan sain PAM:ini eli suomeksi palveluksenaloittamismääräyksen. Se tarkoittaa sitä, että nyt ei enää mietitä inttiin lähtemistä, vaan sinne on mentävä! Palvelukseni aloitan 3.7.2017 ja tarkoitus olis siellä kuluttaa aikaa vähintään 9 kuukautta.

Huhtikuussa tapahtui myös sellainen tosi mieluinen juttu, että sain kesätöitä. Olen nyt puurtanut Tampereen kaupungilla siitä lähtien täyttä työviikkoa, kahdeksaa ja puolta tuntia päivässä. Sopimus olisi elokuun loppuun saakka, mutta joudun (ikäväkseni) irtisanomaan itseni jo kuukautta aikaisemmin, koska kävi sellainen juttu, että...

... pääsin (kaikista odotuksista huolimatta) kouluun! Aloitan turvallisuusalan perusopinnot elokuussa, mikä tietää muuttoa Espooseen.

Väinön kannalta tämä kaikki tarkoittaa sitä, että siitä tulee vanhempieni puudeli kolmen vuoden ajaksi. En voi ottaa sitä mukaan opiskelemaan lähtiessäni, koska asumismuodoksi on edullisuutensa takia valittava soluasunto ja niissä ei lemmikkieläimiä saa pitää. Siispä haikein mielin jätän elämäni ainoan sisällön ja rakkaimman asian Tampereelle viikoiksi ja käyn sitä viikonloppuisin moikkaamassa.

Se, mitä tapahtuu turvallisuusvalvojaksi valmistumiseni jälkeen, on sitten taas hiukan hämärän peitossa. Varmaa on se, että aion pyrkiä siihen kouluun, jossa viimein kouluttautuisin haaveideni ammattiin, eli Poliisiammattikorkeakouluun. Mutta pääsenkö sinne vai en? Ja jos en pääse, mitä sitten teen? Näihin kysymyksiin lähden vastauksia selvittämään muutaman vuoden kuluttua! :)

Olo on nyt kuitenkin helpottunut ja jokseenkin turvallinen, kun jo pitkään pelkäämäni tulevaisuus alkaa saada jotain muotoja ja asiat alkavat varmistua. Ainoastaan Väinöstä "luopuminen" niin pitkäksi aikaa harmittaa todella, mutta onneksi meillä on montamonta vuotta yhteistä aikaa vielä senkin jälkeen, kun tämä paha hässäkkä tässä on ohitse!

Kaksijalkaisesta tuli ylioppilas! (4.6.2016)

Ärsyttävää saamattomuutta taas ilmassa tämän blogin päivittämisen suhteen, mutta sainpahan nyt vihdoin aikaiseksi kirjoittaa parin viikon takaisesta valmistumisestani. Muuten tässä ei oikein ole mitään Väinöön liittyvää kerrottavaa, mutta halusin esitellä Väinön juhla-asustuksen, joka mun mielestä toimi hyvin ja oli kaikenlisäksi ihan hienokin. :)

Kun äiti sanoi, että perheen miehille juhliin valkoinen kauluspaita ja musta rusetti, niin tottakai myös perheen pienimmälle miehelle piti sellaiset järjestää!

Oikea vai vasen?

Koiranomistajat on syvältä. Niin syvältä! Sanon näin, vaikka se onkin tosi rankasti yleistetty ja vaikka itsekin kuulun samaan ihmisryhmään. Turhauttaa vaan niin ne, jotka ajattelevat olevansa aina ja kaikessa oikeassa, ne jotka kuvittelevat voivansa tehdä mitä vain ja muiden sitten tanssivan heidän pillinsä tahtiin. Pääasiassa tämä turhautumisavautuminen tulee nyt koskemaan koiran kanssa liikkumista lenkillä ja muiden koirakoiden huomioimista ohitustilanteissa.

Mä kysyn nyt ensin teiltä koiranomistajilta/koirien kanssa ulkona liikkujilta, jotka tämän lukevat ja vielä mahdollisesti vaivautuvat vastaamaankin, että pitäisikö koirakon teidän mielestä kulkea jalkakäytävän oikeaa vai vasenta reunaa? Mun mielipide tähän on oikea reuna, se olisi jotenkin loogisin, kun kerran Suomessa muutenkin on oikeanpuoleinen liikenne (tai miksikä sitä nyt sitten oikeaoppisesti sanotaankaan). Tai mulle se ainakin itselle on jotenkin "itsestäänselvyys", ja kuljenkin Väinön kanssa aina tien oikeaa laitaa, ellei vastaan sitten tule näitä koirakoita, jotka tulevat vastaan samaa reunaa eivätkä suostu väistämään.

Joskus aikaisemmin kun mun piti tästä kirjoittaa ensimmäisen kerran, lueskelin tieliikennelakia siinä toivossa, että siellä ohjeistettaisiin jalankulkijoita käyttämään jalkakäytävien/kevyen liikenteen väylien oikeaa reunaa, mutta finlex.fi -sivusto sanookin vain näin:

41 § (5.5.2006/343)

Jalankulku pihakadulla ja kävelykadulla

Sen estämättä, mitä 40 §:ssä säädetään, jalankulkija saa pihakadulla ja kävelykadulla kulkea kadun kaikilla osilla. Hän ei kuitenkaan saa tarpeettomasti estää ajoneuvoliikennettä.

Mutta silti olen sitä mieltä, että olisi paljon selkeämpää ja yksinkertaisempaa, jos kaikki kävelisivät tiettyä reunaa toiseen ja sitten sitä toista reunaa toiseen suuntaan. Ja koska itse käytän mieluiten oikeaa reunaa, tietysti haluaisin sen olevan sitten se reuna mitä kuljetaan. Vaakakupissa tietysti painaa myös se, että Väinö on aina kävellyt mun oikealla puolella ja pyrkii aina siellä myös kulkeemaan, ei siis osaa mun vasemmalla puolella oikein olla.

Se mikä mut just nyt sai tästä kirjoittamaan, oli aamulenkillä jälleen yksi ikävä kohtaaminen yhden näistä annalalaisista "Minähän kuljen vasenta reunaa ja sinähän olet se joka väistää. Piste." -koirakoista kanssa. Tai oikeastaan kahden koirakon, kun tämä pariskunta aina yhdessä kuskaavat kahta isoa koiraansa, kulkevat sitä vasenta reunaa peräkkäin, joskus useidenkin metrien päässä toisistaan.

Ihan normaalisti siis kuljettiin Väinön kanssa kevyen liikenteen väylän oikeaa reunaa, kun jo vähän kauempaa huomasin näiden tulevan meitä vastaan. Aloin vääntää Väinön kanssa siitä, että pitäisikö sen mennä mun vasemmalle puolelle vai ei, ja lopulta vedin sitä valjaista perässäni, kun se ei muuten sillä puolella olis pysynyt. Tässä tuli myös yksi toinenkin meidän ongelmista vastaan; Väinö ei aina uskalla kaikkia koiria vastaan kävellä edes vaikka koirat olisivat tien vastakkaisissa reunoissa, jos tie esimerkiksi on liian kapea. Nytkin Väinö löi liinat kiinni, kun ei uskaltanut niin läheltä kävellä niin isoja koiria kohti. Annoin sitten periksi ja hyppäsin koirineni nyt meidän vasemman reunan pusikkoon penkin taakse odottamaan, että koirakot pääsevät ohi. (Mä en yleensä tee näin, koska itseä ärsyttää remmirähjien kanssa kulkevat, jotka jäävät vähän matkan päähän penkkaan odottamaan riehuvan koiransa kanssa, että toiset pääsevät ohi. Vaikka Väinö nyt sentään olikin hiljaa.)

Tämä ensiksi tuleva nainen tiuskaisi mulle jotain epäystävälliseen sävyyn, tyyliin joko "Liiku sen koiras kanssa" tai "Älä liiku sen koiras kanssa". Sanoi mitä sanoi, niin en kuitenkaan jatkanut matkaa ennen kun se toinenkin koirakko oli mennyt ohitse. Jos olisin siinä tilanteessa pystynyt jäätymisen sijaan sanomaan vastaan, olisin varmaankin vähintään yhtä epäystävällisesti kehottanut ensin opettelemaan käyttämään tien oikeaa laitaa, niin kuin Suomessa on tapana, ja sitten vasta alkamaan neuvomaan muita. Siitäkin huolimatta, ettei tieliikennelaki sitä määrääkään. Tekisivät edes tilaa, jos on pakko vastapalloon muuten kulkea!

Väinö 2 vuotta!

Onnea Väinölle ja sisaruksille Aavalle, Lanalle, Urholle, Rasmukselle, Åkelle sekä Nandolle ja kasvattajille taas iso kiitos hienosta piskistä!