Ensimmäinen yhteinen vuosi takana

Aikalailla tasan vuosi sitten pysähdyimme äitini ja pikkusiskoni kanssa isovillakasvattajan kotipihaan, tarkoituksenamme vihdoinkin hakea pentu kotiin. Marianne päästi meidät sisään, ja menimme sen verran pentulaatikon kautta keittiöön, että Aamukajon Silkkii napattiin mukaan ja meidän kanssa pöydän ääreen istumaan.



Käytiin paperit ja pentupaketti, joka sisälsi muunmuassa ruokaa, lelun ja ruokakupin, läpi. Sitten sain pikkuisen pideltäväkseni, ja sain harjoitella pesun ja kuivauksen.

Melkein liian pitkältä tuntunut odotus oli viimein palkittu, ja sain viedä ensimmäisen oman koirani kotiin. Ensimmäinen päivä meni hämmästellessä uutta perheenjäsentä, joka ensitöikseen huoneeseni päästyään veti riemuhepulit vauvojen makuupussin narujen kanssa.

Välillä pitää vähän heittää kouluheppojen liikkeitä väliin :D

Varsinkin ensimmäinen viikko, joka meni uusiin rutiineihin totutellessa, oli yllättävän stressaava. Pennussa joutui tottakai olemaan kiinni 24/7 (ja tarvitseehan se edelleenkin vähän vahtimista, ettei keksi mitään omia viihdykkeitä), ja väsyneenä iltaisin tuntui aina siltä, etten ikinä saa kasvatettua tuosta kunnon koirakansalaista.

Kouluttaminen onkin ollut yllättävän vaikeaa: hihnakävely ei suju edelleenkään, se on paljon vaikeampi opettaa, kuin kuvittelin. "Sen kun vain pysähdyn aina, kun pentu vetää, ja jatkan matkaa kun hihna löystyy". Ja paskat, ei tuota kiinnosta yhtään, vaikka matka hetkeksi aikaa katkeaisikin!
Vieraiden vastaanottamisessa kotiin, tai tuttujen tapaamisessa ylipäätänsäkään missään on vielä toivomisen varaa; olisi kiva, jos kaikki neljä tassua pysyisivät maassa koko tapaamisen ajan. Trimmaamisessa mennään ensin eteen ja sitten taaksepäin. Vielä se ei ole kovin nautinnollista hommaa, mutta kärsivällisesti harjoittelemalla ja palkkaamalla toivottavasti pian on.


Onneksi on facebookryhmiä ja kasvattaja, että on paljon ihmisiä joilta kysellä tyhmiä ja vähän vähemmänkin tyhmiä juttuja. Varmistella asioita, joiden pitäisi olla itsestäänselvyyksiä. Ja kasvattajasta puheen ollen, en vois kuvitella parempaa. Tosi kiva on ylipäänsä koko Aamukajon porukka, ja odotan innolla, koska päästään taas näkemään sukulais-villapöksyjä ja heidän omistajiaan.


Kaikista murrosikäisen hormonihuuruisista sekoiluista huolimatta voin tyytyväisenä todeta, että oikein passeli pentu ollaan saatu! Ei liian helppo eikä liian vaikea, varmasti Väinön kanssa puuhailusta saan tarpeeksi eväitä pärjätäkseni hyvin ja vielä paljon paremmin myös seuraavan koirani kanssa.