Kuvat © Maija Keppo
Eilen istuskelin perjantai-iltaa itsekseni samalla seuraten kavereiden yhteisien menojen sopimista whatsapp-ryhmässä ja voivotellen sitä, kuinka yksinäiseksi, tylsistyneeksi ja ulkopuoliseksi itseni tunsinkaan.
Näen kavereita yleensäkin tosi harvoin vapaa-ajalla, jos ei sitten satuta olemaan lomalla; on välimatkaa, koulutöitä ja harrastuksia, eikä aikataulut oikein millään meinaa sopia yhteen. Sitten kun jotkut suunnittelevat tekemistä, oma "syrjäytyneisyys" korostuu, vaikka itse tietoisesti olisikin jättäytymässä ulkopuolelle.
Tähän väliin joku voisi kysyä, miksi en sitten itse ottanut osaa yhteiseen tekemiseen, kun kerran olin seuran tarpeessa. Mua ei tällä kertaa huvittanut lähteä mukaan, koska tämänkertainen tekeminen ei ollut yhtään "mun pala kakkua". Ja nyt joku voisi haluta tietää, miksi en sitten itse ehdota joskus tekemistä, joka olis itselle mieleistä? Se taas johtunee surkeasta aloitekyvystäni ja siitä, että en tykkää tyrkyttää seuraani ja en kestä "pakkeja" ja seliseliseli..
No joka tapauksessa, päätin antaa periksi väsymykselleni ja vain piipahtaa Väinön kanssa nopeasti ulkona ennen painumista nukkumaan. Ulkona katselin hihnan päässä säheltävän nelijalkaisen touhuja ja aloin ajattelemaan asiaa tarkemmin: miksi valitan seuran puutteesta, kun paras kaverini makaa joka päivä jalkojeni juuressa, odottamassa sitä hetkeä kun mulla on sille aikaa? Tietenkään koira ei voi täysin ihmisseuraa korvata, mutta tällä hetkellä Väinö on just sitä, mitä usein olen vailla: kaveri, jonka kanssa tehdä asioita.
Kaveri, jolla ei koskaan ole mitään estettä tehdä mun kanss asioita.
Kaveri, joka on aina valmis ihan mihin vain, mitä ikinä keksinkään ehdottaa.
Kaveri, joka ei arvostele, kyseenalaista tai pidä pilkkanaan mua, mun tapoja, sanomisia tai ehdotuksia.
Kaveri, joka on aina valmis ihan mihin vain, mitä ikinä keksinkään ehdottaa.
Kaveri, joka ei arvostele, kyseenalaista tai pidä pilkkanaan mua, mun tapoja, sanomisia tai ehdotuksia.
Tottakai teen Väinön kanssa asioita, aina tarpeen vaatiessa: käyn sen kanssa lenkeillä vähintään kaksi kertaa päivässä (jolloin joku muu hoitaa kolmannen), leikin tai piilotan nameja kun sillä on tylsää tai kun sitä leikityttää. Leikkaan kynnet, pesen ja trimmaan kun tarve vaatii. Mutta mitään 'ekstraa' olen kehitellyt tosi vähän viime aikoina, mikä olisi syytäkin korjata mitä pikimmin.
Siispä tein päätöksen, että heti tilaisuuden osuessa kohdalle potkin itseni kirjastoon, tutustun hiukan koirien kanssa harrastamisen mahdollisuuksiin ja keksin meille jotain, jota voimme omin nokkinemme ja omaksi iloksi kotioloissa harrastaa tylsyyden iskiessä ja ajan salliessa.
Koiran kanssa touhuaminen on todella palkitsevaa, ihan vaikka turhien temppujen opettaminen ja leikkiminen. Se vahvistaa heti koiran ja omistajan välistä suhdetta, ja itselle tulee parempi mieli, kun on tehnyt koiran kanssa jotain :) Fiksusti kirjoitettu!
VastaaPoistaKiitos, ihanaa, että jonkun mielestä munkin ajatukset on joskus fiksuja! :D
VastaaPoistaTuosta temppujen opettamisen palkitsevuudesta olen niin samaa mieltä! Aina se on yhtä hienoa, kun ihan itse saa karvakamun jotain tajuamaan. Ja se on myös hienoa, kun tuntuu ettei koira millään tajua, ja sitten se yllättäen suorittaakin liikkeen juuri halutulla tavalla :)
Tätä on myös itse tullut pohdittua paljon! Itse olin 15v. kun sain ekan oman koiran, ja se todellakin siis oli _oma_, eli mä kasvatin ja hoidin sen 99% itse. Rotuvalintana oli takuuvarmasti aktiivinen ja vilkas koira, joten jo pennusta asti käytiin päivässä 2h lenkkejä, tosin pennun omaan tahtiin ja vapaana metsässä.
VastaaPoistaMonesti jouduin kieltäytymään menoista, koska pentua en voinut enää illalla jättää moneksi tunniksi yksin kun oli jo mun pitkät koulupäivät ja aina ei muu perhe ollut kotona, jolloinka mun oli pakko jäädä kotiin. Pikku hiljaa kaverit ei enää edes pyytäneet ulos, mutta onneksi jäi muutama (enkä enempää kaipaakkaan) joille voi aina puhua ja jos pyydän niin heille aina sopii että nähdään.
Nyt 2 vuoden jälkeen en kadu hetkeäkään, mulla on maailman paras kaveri, joka on 24/7 valmis tekemään asioita mun kanssa, ja jonka kanssa oon kokenu ihan uskomattomia hetkiä, (niin hyvässä kuin pahassa... :D). Lisäksi oon tosi hyvin oppinu ''pärjäämään yksin''/ilman kavereita ja oon oppinu tosi paljon vastuun ottamista, enkä löydä itseäni lauantai aamuisin krapulaisena jostain vessan lattialta niinkuin useampi 17 vuotias tekee vaan lenkkipolulta maailman rakkaimman koiran kanssa. <3
Koiran omistaminen kyllä antaa paljon ja opettaa esimerkiksi itsenäisyyttä ja vastuuta! Ei mene "nuoruus hukkaan" vaikka ei pääsekään ryyppäämään joka viikonloppu, vaikka niin saattaa joku ajatellakin.
PoistaMä onneks saan kotoa apua esimerkiks lenkittämisessä, jos koulua on neljään, ja myös jos haluan esimerkiksi lähteä viikonloppuna johonkin kavereiden kanssa, Väinön perään kyllä katsotaan täällä kotona. Mulla vaan ei usein anna omatunto periksi ja jään mieluummin kotiin, koska Väinökin on mun _ihan oma_ ja ei tunnu silloin oikealta jättää sitä muiden harteille. :)